Eri puolilla maailmaa ollaan kehittämässä lupaavia ideoita, jotka pyrkivät luomaan siltoja sellaiseen koulutukseen, joka vastaisi muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin.

Tämä kirja on syntynyt vahvan vakaumuksen tuloksena: on tärkeää käyttää hyväksi nykytilanne, samoin kuin ne tilat ja alustat, joita meillä on hallussamme, jotta voimme reflektoida ja toimia yksilöllisesti ja yhdessä suunnitellaksemme koulutusta, joka ei ole ainoastaan ajankohtaista, vaan myös kykenevä vastaamaan huomisen muutoksiin.

Näkymätön oppiminen on kutsu rakentaa yhdessä koulutuksen paradigmaa, joka on inklusiivinen, joka ei aseta etusijalle mitään tiettyä teoreettista lähestymistapaa, vaan tuo esille sellaisia osaamisen alueita, joita on tähän asti laiminlyöty. Näkymätön oppiminen ei esitä teoriaa sellaisenaan, vaan metateoriaa, joka kykenee integroimaan itseensä erilaisia ideoita ja näkökulmia. Siksi olemme halunneet kutsua sitä protoparadigmaksi, joka on beta-tilassa ja täydessä rakennusvaiheessa. Se on eräänlainen work-in-progress, joka on avoin erilaisten näkökulmien ja tieteenalojen panostuksiin.

teknologisen kehityksen sekä formaalin, non-formaalin ja informaalin koulutuksen muutosten vaikutukset huomioon, sekä lisäksi niiden väliset metatilat.

protoparadigmaksi, joka on beta-tilassa ja täysin rakennusvaiheessa.

läpi elämän ulottuvana jatkumona ja voi tapahtua milloin ja missä tahansa.

merkityksellisempää koulutusta, joka pystyisi kaventamaan sitä kuilua, joka on formaalin koulutuksen opetuksen ja työmaailman vaatimusten välillä.

Näkymätöntä oppimista ei ehdoteta standardivastaukseksi kaikkiin oppimisympäristöihin. Ennemminkin etsitään sitä, miten näitä ideoita voidaan adoptoida ja adaptoida lähtien kontekstin erityisyydestä ja monimuotoisuudesta.

Näkymätön oppiminen sen sijaan ehdottaa bottom-up-ideoiden vallankumousta ("do it yourself", "käyttäjien luomat sisällöt", "ongelmalähtöinen oppiminen", "elinikäinen oppiminen", jne.)...

"tiedon agenttejen" muodostumista tai laajentamaan perinteisen oppimisen rajoja

idealla rajoittaa koulutus ennaltamäärättyyn ikäkauteen ei ole paljoakaan tekemistä nykymaailman vaatimusten kanssa. Elinikäinen oppiminen ei ole enää jotakin, joka on läsnä vain suurissa puheissa. Näyttää kiireelliseltä toteuttaa se kaikilla tasoilla ja kaikenikäisille.

näkymätön ei ole sitä, mitä ei ole olemassa, vaan sitä, mitä ei ole mahdollista havaita.

Eli toisaalta meillä on eksplisiittinen tieto, joka on helppoa koodata tai pukea sanoiksi, ja myös observoida kirjoissa, tietokannoissa, ohjelmointikäsikirjoissa, partituureissa, jne. Ja toisaalta on tämä toinen tieto, jota kutsutaan hiljaiseksi (tacit knowledge), joka on henkilökohtaista ja kokemuksen kautta saatua, ja joka osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi (ellei jopa, joissakin tapauksissa, mahdottomaksi) siirtää, systematisoida ja jopa pukea sanoiksi.

Polanyi (1958) toteaa: "Tiedämme enemmän kuin osaamme ilmaista."

Liittyen niihin työkaluihin, joita käytetään tukemaan oppimista se, mitä arkisemmiksi ja monipuolisemmaksi tieto- ja viestintätekniikan käyttö tulee, sitä todennäköisempää on uusien käytäntöjen ja oppimisen tapojen kehittyminen, jotka ovat jääneet näkymättömiksi tai ohitetuiksi perinteisille mittausmenetelmille

On mielenkiintoista, että maailma tarvitsee teknillis-ammatillisia tietoja, taitoja ja kykyjä, joita ei usein edes opeteta formaaleissa koulutuksen kanavissa. Tässä kysymme: miten nämä kriittiset taidot hankitaan?

Lähes neljä vuotta ennen tämän kirjan kirjoittamista (2007), keskellä 2.0 boomia ja kiinnostuneina ymmärtämään niitä vaikutuksia, joita olisi mobiililaitteiden liittämisellä oppimiseen, puhuimme ensimmäistä kertaa "näkymättömästä oppimisesta".

Suunnitellessamme tätä tutkimusta yritimme olla lokeroimatta näkymätöntä oppimista tietylle koulutustasolle, koska valtaosa esitetyistä ideoista (ja kritiikistä) koskevat ymmärrettävän merkityksellisinä sekä perusasteen, toisen että kolmannen asteen koulutusta.

Tämä kirja kirjoitettiin kolmen johtavan periaatteen pohjalta: jakaa innovatiivisia kokemuksia ja lähestymistapoja

edistää kriittistä ajattelua formaalin, informaalin ja non-formaalin koulutuksen osasta kaikilla koulutuksen tasoilla

osallistua kestävän (ja pysyvän) oppimisen prosessin luomiseen, innovoiden ja suunnitellen uusia kulttuureita globaalille yhteiskunnalle

kutsumme lukijan kopioimaan, liittämään ja remiksaamaan (remix) tämän tekstin ideoita uusien ja luovien näkökulmien kanssa

Joitakin tunnettuja esimerkkejä tällä alalla ovat mm. Argyris (Argyris ja Schön,[15] 1996), Paulo Freire (1968),[16] Illich (1971)[17] ja Knowles (Knowles ja kumppanit, 1984).[18]

Tiedämme, että ihminen on interkontekstuaalinen olento, kykenevä oppimaan niistä resursseista, joita hänellä on ympärillään, tehden elämästä oppimisen ja sopeutumisen tilan, joka ylittää kaikki opetus- ja oppimissuunnitelmat (Sharples, Taylor ja Vavoula, 2005).[19]

Illich ym. esittävät, että hyvän koulutusjärjestelmän tulisi tarjota pääsy saatavilla oleviin resursseihin kaikille niille, jotka haluavat oppia missä tahansa elämän vaiheessa, ja samalla voitava valtuuttaa kaikki ne, jotka haluavat jakaa sen, mitä tietävät niiden kanssa, jotka haluavat oppia heiltä. Opiskelijoita ei pitäisi pakottaa osallistumaan tiettyyn opetussuunnitelmaan tai syrjiä heitä sillä perusteella, onko heillä korkeakoulututkinto tai diplomi (Illich, 1971).

"Sen edessä, että on tarpeellista jatkaa virtuoosisten teknologioiden ja koulutuksen integroinnin tutkimista, mobiili- tai taskulaitteiden käytössä nähdään toinen merkittävä tilaisuus tälle tekno-koulutukselliselle yhdistelmälle. Edellä sanottu toteutetaan perinteisen koulutuksen tukemisen logiikalla käyttämällä näitä uusia laitteita ja opetusmenetelmiä. Ajatuksena ei ole korvata jo olemassa olevaa, vaan lisätä ne siihen."

"Vaikka e-oppiminen on osoittautunut erittäin hyödylliseksi siltä kannalta, että sillä on mahdollisuus tarjota oppisisältöjä suurelle määrälle oppijoita, tämä malli ei ole osoittanut riittävän vakuuttavaksi tarjoamaan oppimisen metodologiaa, joka olisi huomattavasti parempi kuin perinteinen koulutus, jota voisimme kutsua "kasvotusten" (opettaja-opiskelija ja opiskelija-opiskelija) metodiksi. Tästä lähtökohdasta, e-oppiminen on menettänyt merkitystään yhdistämällä uutta teknologiaa vanhoihin koulutusmalleihin, keskittyen tiedonsiirtoon ja tietoon."

"Kuitenkin tämän mallin [näkymätön oppiminen] omaksuminen vaatii useita muutoksia ja suurta joustavuutta, koska se edellyttää muutosta työkaluissa, opetusmenetelmissä ja toimintatavoissa, kaikki tämä silmällä pitäen kouluttaa nomadi-opiskelijoita (jotka huomenna ovat sopeutuvia asiantuntijoita)."

"Olisi toivottavaa, että akatemia olisi avoin uudistamaan itsensä ottamalla vastaan tällaisia pedagogisia innovaatioita ja voittamalla luonnollisen vaistomaisen muutosvastarinnan, joka on sille ominaista."

"Kaikki nämä ideat auttavat meitä haaveilemaan ideasta saavuttaa näkymätön oppiminen, eli opiminen jatkuvasti ja informaalisti jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa."

Tähän julkaisuun liittyen ja hyödyntäen kutsua osallistua TEDx konferenssiin (Technology, Entertainment and Design), joka pidettiin Meksikossa 2010,[20] luonnostelimme viisi peruspilaria näkymättömän oppimisen periaatteiden ymmärtämistä varten.

nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, eivätkä myöskään ainoita, sillä tämä metafora on ymmärrettävä muuttuvaksi käsitteeksi, joka kehittyy jatkuvasti, monimutkaisesti ja monialaisesti.

1) Taidot, jotka eivät ole ilmeisiä, ovat näkymättömiä formaaleissa ympäristöissä

Lim Ding Wen on Singaporessa syntynyt lapsi, joka yhdeksän vuotiaana loi suositun ruudullepiirtämisohjelman ja piirroksen pyyhkimisen laitetta ravistamalla Applen matkapuhelimelle. Tämän sovelluksen nimi on Doodle Kids.

Ken Robinson kirjassaan The Element: How Finding Your Passion Changes Everything keräsi kokemuksia erittäin onnistuneilta ihmisiltä eri aloilta, joiden kyvyt olivat enemmän kuin "nukutettuina" heidän formaalin koulutuksensa aikana. Kuitenkin, ja onneksi, monissa tapauksissa nämä kyvyt "kukkivat" muita teitä sen jälkeen, kun he olivat käyneet koulun läpi. Paul McCartney on yksi esimerkeistä, joita Robinson ja Aronica (2009)[24] antavat asian suhteen.

Formaalin koulutuksen arviointimenetelmät eivät välttämättä kannusta "muita" oppimisprosesseja. Valitettavasti useat perinteisesti tietämyksen arviointiin käytetyt menetelmät edistävät niiden sisältöjen toistoa ja ulkoa muistamista, joita opettaja sanelee tai jotka on osoitettu oppikirjassa. Siksi, jos nämä parametrisoidut testit tekevät jotain, on se nuhtelua tai rankaisua virheistä. Juuri nyt, kun ymmärrämme, että virhe, tai ennemminkin, mahdollisuus olla väärässä, on osoittautunut perustavanlaatuiseksi edellytykseksi luovuuden kehittämiseksi ja uuden oppimisen synnyttämiseksi.

Näyttää siltä, että monet nykyisin käytössä olevat testit epäonnistuvat (tai tekevät näkymättömiksi) niiden taitojen ja kykyjen tunnistamisen, jotka menevät pitemmälle kuin on vahvistettu viralliseen opetussuunnitelmaan (Cobo ja Remes, 2008).[

2) TVT:stä tulee näkymätöntä

On syytä korostaa, että tämä ajatus "uusista teknologioista" on nykyisin hauras ja riittämätön käsite.

Esimerkiksi kun opettaja ilmoittaa, että hän tulee käyttämään "uusia teknologioita" luokassaan ja valmistelee tunnin, jossa on heikosti interaktiivinen PowerPoint-esitys, katedraatikko voi unohtaa, että tämä esitysohjelmistopaketti on jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha ja että lisäarvo on siinä, miten sitä käytetään, eikä ohjelmistossa itsessään.

Seuraavaksi mukailemme Adams:in (2002)[27] ideaa asiaan liittyen. Kaikki se, mikä on olemassa silloin, kun henkilö syntyy, on vain osa luonnollista ympäristöä, muodostaa ekosysteemin, jossa hänen osakseen on tullut elää. Kun taas kaikki se, mitä luodaan, kun yksilö on 15 ja 35 ikävuoden välillä, muuttuu lupaukseksi tulossa olevasta tulevaisuudesta. Eli se voi muuttua teknologiaksi, jolle kyseinen henkilö omistautuu koko työelämänsä ajan. Kuitenkin, lisää tekijä, ongelma syntyy kaiken sen kanssa mitä luodaan silloin, kun ollaan yli 35-vuotiaita. Tuolla hetkellä kaikki uusi näyttää rikkovan oletettua "asioiden luonnollista järjestystä", joten silloin sopeutuminen ja päivittäminen teettää hyvin paljon enemmän työtä.

Jos "teknologian omaksuminen" olisi suhteessa käyttäjän ikään, niin voisimme päätellä virheellisesti, että tarvittaisiin yksinkertaisesti hyvin nuoria opettajia, jotka kykenisivät sisällyttämään viimeisimmän teknologian luokkaan. On selvää, että haasteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Suurena kysymyksenä tulee olemaan nähdä, mitä pitäisi tehdä, jotta opettaminen "tekisi näkymättömäksi" TVT:n sinällään ja olisi kykenenvä edistämään ihmisen kykyä luoda, yhdistää ja uudelleen synnyttää tietoa jatkuvasti, menemättä naimisiin minkään erityisen teknologian kanssa ja ilman, että luovuttaisiin sopeutumisesta ja jatkuvasta päivittämisestä.

Jos "teknologian omaksuminen" olisi suhteessa käyttäjän ikään, niin voisimme päätellä virheellisesti, että tarvittaisiin yksinkertaisesti hyvin nuoria opettajia, jotka kykenisivät sisällyttämään viimeisimmän teknologian luokkaan. On selvää, että haasteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Suurena kysymyksenä tulee olemaan nähdä, mitä pitäisi tehdä, jotta opettaminen "tekisi näkymättömäksi" TVT:n sinällään ja olisi kykenevä edistämään ihmisen kykyä luoda, yhdistää ja uudelleen synnyttää tietoa jatkuvasti, menemättä naimisiin minkään erityisen teknologian kanssa ja ilman, että luovuttaisiin sopeutumisesta ja jatkuvasta päivittämisestä.

3) Informaaleissa ympäristöissä hankitut tiedot ovat näkymättömiä

teknologian käytöllä on suurempia vaikutuksia silloin, kun niitä käytetään kotona kuin koulussa, koska luokkahuoneessa, kuten tämä tutkimus osoittaa, nämä digitaaliset laitteet (vielä) eivät tuota selkeää vaikutusta koulutuksen saavutusten kannalta.

Siltä osin, kuin teknologiaa käytetään informaaleissa ympäristöissä kuten kotona, kahvilassa tai muussa sosiaalisessa paikassa, avautuu mahdollisuus muuntaa nämä "muut" ympäristöt mohdollisiksi kokeilemisen ja oppimisen tiloiksi. Tämä vaatii erityisen huomion kiinnittämistä näihin tiedon soveltamisen käytännön kokemuksiin ja taitoihin, jotka esiintyvät oppimisen mikroympäristöissä, ja osoittautuvat myös hedelmällisiksi tietojen hankkimista, yhdistämistä ja siirtämistä varten (esim. hiljaisesta tiedosta eksplisiittiseen) jokapäiväisten tapojen kuten havainnoinnin, suusta suuhun, yrityksen ja erehdyksen, vertaisoppimisen jne. kautta.

4) Digitaaliset taidot ilmenevät näkymättöminä

On tunnettua, että digitaaliset taidot ovat strategisessa asemassa 21. vuosisadan opiskelijoiden ja ammattilaisten koulutuksessa (Cobo, 2009).

Tietoteknisten taitojen haaste on se, että ne vaativat käytännön kokemusten stimulointia. Sen lisäksi, että tuntee ohjelmiston tai laitteen välineellisen toiminnallisuuden, on oltava kykenevä käyttämään monimutkaista ajattelua ongelmien ratkaisemiksi eri tavoin.

Monesti käy niin, että digitaaliset taidot opitaan silloin, kun teemme toimintoja, jotka ylittävät yksinkertaisen tosiasian tietyn teknologian käyttämisestä. Oppiminen yleensä, ja digitaaliset taidot erityisesti, tapahtuvat silloin, kun olemme tekemässä "muita asioita" (Vox, 2008).[37] Siksi niin monet digitaaliset taidot hankitaan informaaleissa sosiaalistumisen ympäristöissä ja ilman tarkoitusta.

Buckingham lisää: "Suuri osa oppimisesta [informatiivisesta ja teknologisesta] tehdään ilman eksplisiittistä opetusta: se on tulosta aktiivisesta tutkimisesta, 'oppimisesta käytännön kautta'. Tämä oppimisen muoto on äärimmäisen sosiaalista: se tarkoittaa yhteistyötä ja vuorovaikutusta toisten kanssa ja osallistumista käyttäjien yhteisöön" (2008, s. 135).

Ongelmana on se, että monet näistä digitaalisista taidoista eivät välttämättä ole tunnustettuja eivätkä rohkaistuja monissa formaalin opetuksen järjestelmissä. Esimerkiksi kyky hyödyntää hakukoneiden tehokasta käyttöä, kyky olla vuorovaikutuksessa sosiaalisissa verkostoissa, kyky kirjoittaa ja julkaista eri multimedian formaateissa, informaation tallentamisen ja jakamisen tietämys, tiedon siirtäminen, formaattien ja sisältöjen remiksaus jne. Tämä saa aikaan sen, että vaikka ne ovat tärkeimpiä nykymaailmassa tarvittavia taitoja, ne ovat monesti näkymättömiä perinteisessä koulutuksessa.

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

Aikaisemmin jo viitattiin siihen, kuinka monet tällä hetkellä käytössä olevista arviointijärjestelmistä ovat epäkelpoja, sillä vaikka ne ovat tehokkaita mittaamaan suuria määriä vastauksia, ne tarjoavat vain vähän takeita arvioida todellista yksilöllistä oppimista. Roger Schank, tämän kirjan epilogin laatija, toteaa että ne sisällöt, joita opitaan näitä kokeita varten, unohtuvat useasti hirveällä nopeudella. Me kutsumme sitä "arvioinnin jälkeiseksi muistinmenetykseksi" (RTVE, 2007).

5) On olemassa tiettyjä käytäntöjä koulussa/yliopistossa, jotka voisivat muuttua näkymättömiksi

Luettelo koulutukseen upotetuista käytännöistä, joiden pitäisi tulla näkymättömiksi, ei ole vähäisempi. Muita väistämättömiä esimerkkejä ovat: koulutusprosessien depersonalisaatio (aina vaan enemmän opiskelijoita luokkahuoneessa, jonka seurauksen opettajasta tulee tietojen toistaja ja hän lakkaa olemasta yksilön oppimisen tukija); uusien teknologioiden sisällyttäminen vanhoihin pedagogisiin käytäntöihin (sähköisten taulujen käyttö yhdistettynä opettajaan keskittyvään opetukseen); väärät odotukset (uskotaan, että teknologian sisällyttäminen luokkaan saa aikaan paremmat arvosanat espanjassa tai matematiikassa). Tähän lisätään vielä "pankkikoulutus" (Freire, 1968)[46] tai ensyklopedinen koulutus, joka priorisoi toisistaan irrallaan olevien sisältöjen kasaamisen, katkaistuina yksiköiksi tai lohkoiksi, soveltamisen, yhdistämisen ja päivittämisen kustannuksella.

Sería deseable que la academia esté abierta a renovarse a sí misma acogiendo este tipo de innovaciones pedagógicas, superando el instinto natural de resistencia al cambio que la caracteriza.

Todas estas ideas nos permiten soñar con la idea de alcanzar un aprendizaje invisible, es decir que aprendemos de manera continua e informal a través de nuestras interacciones cotidianas.

Open Educational Resources (OER) are defined as “materials used to support education that may be freely accessed, reused, modified and shared by anyone” (Downes, 2011). Open Educational Practices (OEP) are practices which “support the production, use and reuse of high quality OER through institutional policies, which promote innovative pedagogical models, and respect and empower learners as co-producers on their lifelong learning path.” (ICDE, 2011). Open Communication is reciprocal and respectful exchange which contributes to social presence in online learning (Gunawardena & Zittle, 1997), and the development of intercultural awareness and competence in language learning.

Learning is not related to meeting the requirements set by someone else, but is motivated and expressed through personal situational needs and aspirations.

We are leaving behind the Western preoccupation with the autonomous individual and begin to appreciate the importance of social processes and interdependence.

The primary learning asset for a knowledge worker is the interactive, reflective practice. The network is also a means for signalling: making own learning not only visible to oneself, but also to others, thus creating a platform for comments, conversation and even formal accreditation.

Maybe the idea of school children gymnastics and the Bauhaus’ practice to began lessons with exercises is not that bad idea (I have tried the morning exercises, stretching, yoga, etc. in my lessons).

Lapset innostuvat peleistä luonnostaan. Kun peliin on kytketty vielä tasokasta sisältöä, esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, hulahtaa oppi päähän kuin itsestään. Nykyaikana iPad-taulutietokoneeseen voi asentaa kymmenittäin oppimisohjelmia, joita lapset voivat käyttää omaan tahtiinsa.

Intialaisen Sugata Mitran kokeissa kävi ilmi, että intialaiset hindinkieliset katulapset oppivat jopa englanninkielistä materiaalia kun heidät jätetään tutkailemaan sitä tietokoneelta omaan tahtiinsa. Mitra nimittää menetelmää itseohjautuvaksi oppimiseksi.

lapset voivat kokeilla omaan tahtiinsa mielenkiintoonsa sopivia juttuja, ilman painetta oppimisesta tai kokeista suoriutumisesta. Riittävän virikkeellisessä ympäristössä lapset oppivat  valtavasti ihan itsestään: pienen lapsen halu oppia uusia asioita kun on loppumaton.